Moni meistä tunnistaa sellaisen fiiliksen, että elämä on yhtä kaaosta. On niin paljon kaikkea, että on ikään kuin kyytiläisenä omassa elämässään. Tai tuntee juoksevansa pyörän vieressä; pyörän, jonka vauhti vain kiihtyy. Tai että on vaikea sanoa asioille ja ihmisille ”ei”, vaikka jossain alitajunnan uumenissa haluaisi niin tehdä. Tai pitää huolta itsestään ja hakeutua lääkäriin, kun uni ei ole tullut neljään kuukauteen ja päivät ovat eloonjäämistaistelua.
Ei vain oikein kehtaa, uskalla. Mitä muut ajattelevat? Sehän olisi epäkohteliasta ja itsekästä. Sopimatonta. Sanoa EI. Tai keskittyä itseensä.
Rajat ovat terveen ja tasapainoisen elämän edellytys. Ne ovat myös ihan ytimessä, kun puhumme tämän päivän työelämän uuvuttavuudesta ja stressistä. Rajat määrittävät sen ketä me olemme ja sen, ketä me emme ole. Ne kertovat mistä minä olen vastuussa ja mistä joku toinen on vastuussa. Näin ollen ne vaikuttavat ihan kaikkiin elämämme osa-alueisiin. Henkisiä rajoja ei vain ole yhtä helppoa havaita kuin fyysisiä. Silti ne ovat totta ja läsnä koko ajan. Ja niiden puuttuminen näkyy monenmoisena pahoinvointina.
”Kaikki kaatuu johtamiseen ja johtaminen viestintään” on ajatus, joka minun on helppo ostaa. Tietenkään asiat eivät aina ole niin yksioikoisia, mutta uskon silti, että työelämän haasteet ovat lopulta johtajuushaasteita. Oma lukunsa toki on se, puhutaanko itsensä johtamisen haasteista vai toisten johtamisen haasteista.
Kutkuttavan usein nämä johtajuushaasteet ovat suorassa yhteydessä kyvyttömyyteen asettaa rajoja. Yksilön kannalta tilanne on kuitenkin kaikkea muuta kuin kutkuttava. Se on uuvuttava. Se on myös turhauttava, koska yleensä emme ole edes kovin tietoisia siitä, että moni massiivinen ongelma ratkeaisi sillä, että tietäisimme mistä olemme vastuussa. Ja etenkin sen, milloin luiskahdamme ottamaan vastuuta asioista, joista meidän ei edes kuulu ottaa sitä.
Yksi suurista työelämän haasteista on kuormittuminen jonkun toisen tehtävistä. Siis sellaisista tehtävistä, jotka eivät oikeasti kuulu sinulle. Hämmästyttävän usein työpareina tai läheisissä työsuhteissa työskentelevät ihmiset, joista toinen on ylivastuullinen ja toinen lähes hulttio. Siis se tyyppi, joka ei ikinä hoida osuuttaan kuten sovittiin tai kuten olisi hyvien tapojen mukaista. Aikatauluissa hän ei pysy koskaan. Se mimmi tai kundi, joka on tosi hyvä tyyppi, mutta olisipa vähän luotettavampi, vastuullisempi. No mutta sen toisen ollessa tunnollinen, kiltti ja ennen kaikkea ylivastuullinen, hän hoitaa kerta toisensa jälkeen kaiken – erityisesti sen vastuuttoman tyypin sotkut.
Traagista kuviossa on se, että tämän ylivastuullisen kyvyttömyys asettaa rajoja, käytännössä mahdollistaa vastuuta välttelevän toiminnan jatkumisen.
Pahimmillaan hinnan tilanteesta maksaa se, joka on tunnollinen ja kunnollinen. Vastuullisuus on rikkaus, ylivastuullisuus rasite.
Tämän kiltin ja vastuullisen rajattomuus ja kyvyttömyys sanoa ”EI” mahdollistaa vastuuttoman ihmisen vahingollisen käytöksen aina maailman taappiin saakka. Eikä sovi unohtaa sitä, että ylivastuullisen vahingollinen toiminta on myös kovin loukkaavaa häntä itseään kohtaan.
Ongelma on siis sillä, joka mahdollistaa vahingollista toimintaa. Niin kauan kuin hän toimii näin, vastuuttomalla on kissan päivät eikä huolta huomisesta. Palvelukset ja uhrautuminenkin silloin tällöin kuuluvat vastuullisen aikuisen elämään. Vahingollisen toiminnan mahdollistaminen ei.
Jos ihminen ei ole turvallisesti saanut harjoitella rajojaan, saattaa rajojen asettamisen tilanteet aiheuttaa esim. seuraavanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia:
”Enhän mä nyt voi kieltäytyä tämän raportin tekemisestä, vaikka se kuuluiskin kolleegalle. Hyvänen aika, sehän tarvii apua!! Tiedän, tämä tapahtuu joka kuukausi, mutta hei enhän mä nyt VOI tehdä niin että jätän sen tekemättä?! Ei olisi kovin kohteliasta!” Miten niin et voi kieltäytyä asiasta joka selkeästi kuuluu toisen vastuulle? Pitääkö joku pyssyä ohimolla? Ei pidä. Ja kuinka kohteliasta on antaa sinua kuormittavan, epäammattimaisen käytöksen jatkua? Miksi sinun tulee olla kiltti ja kohtelias jotain toista kohtaan, mutta ei itseäsi kohtaan?
”Mitä jos mä sanon etten tänään voi olla töissä klo 2100 asti ja se loukkaantuu??” Nii-n. Mitäs jos tosiaan sanoisit? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Jos hän loukkaantuu, niin eikö se ole tunne, josta hän on vastuussa, et sinä? Miksi nostat hänen mahdolliset tunteet jalustalle paijattavaksi ja poljet omasi lattiasta läpi? Kerta toisensa jälkeen.
”No hei eikö tommonen rajojen vetäminen nyt ole aika itsekästä, yhdessähän täällä ollaan??” Ei. Rajojen vetäminen on itsekunnioitusta, ja siitä hyötyy lopulta kaikki. Se on merkki siitä, että arvostat itseäsi. Sillon on helpompi arvostaa myös toisia.
Rakastat lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (Tommy Hellsten).
”Miksi tunnen syyllisyyttä tai pelkoa, kun edes mietin rajojen asettamista? Kieltäytymistä? Ei:n sanomista? Kotiin jäämistä ja itseni ajattelemista? Levähtämistä?”
Ehkä siksi, että jos emme ole saaneet harjoitella rajojamme, emme ole niistä oikein itsekään tietoisia. Menemme helposti “pitäähän minun” ja “kuuluuhan minun” ja “enhän mä nyt voi” –moodeissa, rajoja sen enempää miettimättä, niitä edes tiedostamatta. Silloin tapahtuu rajanylityksiä koko ajan ja voimme epämääräisesti pahoin.
Rajojen puute ja epäselvyys vastuissa saa yrityksissä aikaa stressiä, joka pitkään kestäessään aiheuttaa uupumusta, jopa masennusta, ja vaikuttaa näin kaikkiin elämän osa-alueisiin. Jos joku teettää sinulla töitään ja se tuntuu sinusta pahalta, sinun on otettava vastuu omasta pahasta olosta. Tuo tilanne ei ole hänen syytä, vaan sinun, jos sallit sen jatkua. Auts.
Millaista rajanvetoa sinun tulisi harjoitella alkavana vuonna? Mitä sinun tulee lopettaa? Tai mitä tehdä vähemmän? Loppuvuodesta me usein mietimme mitä uutta tulee tehdä tai aloittaa. Rajoja miettiessä tärkeämpää on kirkastaa itselle se, mitä tulee lopettaa, mistä luopua.
Entä tänä jouluna? Mitä lootaa ei olekaan pakko veivata jos ei jaksa? Mitä käytävän päätyä ei tarvitsekaan hinkata kiiltäväksi, jos ei huvita tai jos sen tekee vain anoppia varten? Jos väsyttää, onko sittenkin aika ok jättää ne tortut leipomatta; niitä kun voi tehdä vaikka kesäkuussa jos huvittaa. Joulu tulee joka tapauksessa, vaikka tortut ei tulisikaan.
Olen harjoitellut rajojen asettamista, vastuun ottamista ja vastuun palauttamista viimeiset pari-kolme vuotta. Aihe innostaa minua suunnattomasti! Olen siinä edelleen oppilas – hyvä niin, muuten ei olisi opittavaa. Tulevana vuonna aion jatkaa edelleen rajonvetotaitojen harjoittelua ainakin niin, että elämässäni olisi entistä enemmän aikaa pysähtymiselle ja ihmettelylle. Ainakin niin, että ajatusmallini kivijalka olisi entistä vähemmän ”Täytyyhän mun” ja ”Pitäähän mun” ja ”Enhän mä nyt voi”. Oravanpyörä pyörii vain jos minä pyöritän sitä.
Toivon sinulle rentouttavaa joulun aikaa ja jännittävää ensi vuotta! Toivon, että saat ilon ja kyvyn asettaa niitä rajoja, jotka tekevät sinut vapaammaksi olemaan… Sinä.
Päivi