K U K A P U H U U?







Talvisenä päivänä pieni lapsi katsoo kotitaloaan, 70-luvun alun tasakattoista vihreää laatikkoa, jonka katolta lumet on kolattu talon päätyyn. Hän unelmoi miten jännää olisi hyppiä katolta alas lumikinokseen. Kiivetä katolle, mittailla korkeutta. Ottaa vauhtia, hypätä ja tipahtaa alas ihanaan lumikinokseen. Kuuden vuoden rohkeudella lapsi päättää toteuttaa unelmansa. Vapauden tunne on huumaava! Selviämisen varmuus ja epäonnistumisen pelko muodostavat jännittävän yhdistelmän. Onnistuminen tuntuu mahtavalta, voittamiselta!


“Mitä ihmettä sinä oikein teet?? Mitä oikein ajattelit? Et ilmeisesti mitään! Miten voit tehdä jotain noin typerää? HÄPEÄ.” Vanhempi on tullut paikalle.


Arvatenkin muksu joutuu sisälle, sättiminen jatkuu. Tilannetta pahentaa se, että sisällä on vieras. Pala kurkussa turpoaa mahdottomaksi nielaista, mahaa kääntää. On tuhoava tunne tulla nollatuksi jostakin mitä ei ymmärrä, ja häpeän määrän tuplaa vieraan läsnäolo. Meillä jokaisella on erilaisia tarpeita. Jokaisen syvin tarve on tulla kuulluksi ja nähdyksi. Tarpeiden täyttymiseen vaikuttaa suuresti se, kenen ääni meille puhuu.


Meissä aikuisissa voi ajatella olevan kolme erilaista ääntä. Haitallinen vanhemmuus, vastuullinen aikuisuus ja pieni lapsi. Kuvaamassani tarinassa haitallinen vanhemmuus puhuu äänellä, joka painaa alas ja häpäisee. Jokainen vanhempi tietää, että tietysti sen takana on huoli lapsen turvallisuudesta, mutta yhtä kaikki se tulee ulos invalisoiden. Mutta mitä tuossa tilanteessa sanoisi vastuullinen aikuisuus? Ehkä jotain tällaista:

“Wau, oletpa rohkea kun uskallat hypätä katolta alas. Tuota ei moni aikuinenkaan uskaltaisi! Hei, tuletko mun viereen niin jutellaan. Katolta hyppimiseen liittyy mukavia asioita, mutta myös vaarallisia asioita. Jutellaanpa yhdessä niistä.”


Entä mitä tuossa tilanteessa sanoisi pieni lapsi? Tai oikeammin, mitä hän toivoisi? Syvimmiltään sitä, että vanhempi olisi voinut tulla hänen kanssaan hyppimään!


Sanojen voima on huima. Sanoilla laitamme toisiamme menemään hissillä alas kellariin tai ylös näköalapaikalle. Jos lapsi kuulee paljon haitallisen vanhemmuuden ääntä, näkyy se melko vääjäämättä aikuisuudessa. Haitallinen vanhemmuus ei ole automaattisesti sinun vanhemmat tai sinä vanhempana, vaan lapseen nähden auktoriteettiasemassa olevalta ihmiseltä tulevaa, tuhoavaa vuorovaikutusta. Me kaikki tunnistamme sen.


Oletko muuten miettinyt kuinka lukuisat, edellisen tapaiset tilanteet saattavat heijastella aikuísuudessa, työpaikoilla? Esim. siten, että ihminen ei uskalla haaveilla, koska se on typerää. Siten, että virheitä ei kannata tehdä, koska siitä seuraa häpeä, nöyryytys ja hylkääminen. Aina on siis pyrittävä täydellisyyteen, virheettömyyteen. Silloin ei ole riskiä tulla nähdyksi, paljastetuksi.


Se voi ilmetä myös siten, että alati epäilee itseään. Ei uskalla luottaa itseensä, pelkää epäonnistumista. Kokee epämääräistä alempiarvoisuutta. Jokainen tunnistaa näitä häiveitä omasta työyhteistöstään, läheisistään, itsestään kenties.

Eräs tarina kertoo miehestä, joka oli kasvanut perheessä, jossa hänellä oli neljä isosiskoa. Siskoilla oli tapana hakata tuota pienempää veljeään ja kun hän pyysi apua, vanhemmilla oli tapana sanoa pojalle, että pojat eivät lyö tyttöjä. Ikinä. Pojalla ei käytännössä ollut lupaa puolustaa itseään, vanhemmilta puuttui jäätävä määrä ymmärrystä. Vääjäämättä kasvoi ahdistunut ja pelokas aikuinen mies, joka ei työssään koskaan uskaltanut pitää puoliaan, vetää rajoja. Hän oli se, joka jäi aina istumaan pitkää iltaa, korjaamaan muiden sotkut, siirsi lomansa, pahimmillaan perui ne. Ei:n sanominen ei ollut luvallista. Hän oli vuosien ajan oppinut, että jos yrittää pitää puoliaan, seuraa vaikeuksia. Masennus ja uupumus oli väistämätön seuraus.

Jos tunnistat jotain etäistäkään näissä ajatuksissa, niin haluan antaa sinulle arkivinkin. Seuraavan kerran kun koet vaikeita tuntemuksia tai ajatuksia johonkin asiaan liittyen, niin kysy itseltäsi kenen ääni sinulle oikein puhuu – ja mitä se haluaa sanoa?


1. Mitkä tuossa tilanteessasi ovat haitallisen vanhemmuuden ääniä, mitä ne yrittävät sinulle väittää?


2. Entä pienen lapsen ääni sisälläsi, mitä se toivoisi ja tarvitsisi tuossa tilanteessa?


3. Ja tärkeimpänä: mitä tuossa tilanteessasi sanoisi Vastuullinen Aikuisuus? Miten se haluaisi sinua rohkaista?


Vastuullisen aikuisuuden ääni on aina sinun puolella. Se nostaa ja rohkaisee, antaa sinulle luvan olla sinä. Se validoi, vahvistaa tarpeesi, vahvistaa sinua. Vaikka se olisi kanssasi eri mieltä, se on sinun puolella, eikä ikinä hylkää.

Pienen lapsen ääni sisälläsi janoaa yhteyttä. Haitallinen vanhemmuus rikkoo sitä. Vastuullinen aikuisuus rakentaa ja vaalii yhteyttä.


Uskon, että elämän mielekkyyden ja itsensä johtamisen kannalta on arvokasta osata katsoa elämässään sekä eteen – että myös taaksepäin. Olla ikään kuin oman elämänsä todistaja. ”Tällaista kaikkea minulle on tapahtunut. Mahtavia juttuja, joista olen kiitollinen ja sitten myös paskaa, asiota, joita en halua mukanani kantaa ja monistaa eteenpäin.”


Meissä elävät motiivit, toimintamallit ja tarpeet ovat saaneet merkittävän määrän rakennusaineksia jo lapsuudessa. Omaan (ja toisten!!) elämäniloon on mahtavat vaikuttamisen mahdollisuudet, jos haluaa ymmärtää omia menneisyyden tapahtumia, omaa käyttäytymistä, omia tunteita ja ajatuksia tänä päivänä.


Sekä kuulla ja tunnistaa kenen ääni puhuu.


#kukapuhuu #lapsuus #vanhemmuus #aikuisuus #vanhuus #johtajuus #johtaminen #itsensäjohtaminen #tiimityö #työyhteisötaidot #esimiestyö #vastuullinenaikuisuus #haitallinenvanhemmuus #tunnelukko #tarpeet #toiveet #unelmat #arvot #motiivit #mallit #hyvinvointi #tyohyvinvointi #pahoinvointi #itsemyötätunto #itsepuolustus #ilo #elämänilo #työnilo #itsensäjohtaminen #menneisyys #nykyisyys #tulevaisuus #haavoittuvuus #rohkeus #järki #tunteet #rohkeus #uskallus

O T A  Y H T E Y T T Ä

Päivi Tuohimaa

  • Black Instagram Icon
  • Black LinkedIn Icon