Esteistä
Jokainen tietää kuinka tärkeitä haaveet ovat. Ne suuntaavat ajatukset kohti aurinkoa, tuovat iloa ja toiveikkuutta, uusia näkökulmia. Ne myös toivottavasti saavat meidät leikittelevälle mielelle. Aivomme ikään kuin Entäs jos…? -asentoon.
Entäs jos myytäisiinkin kaikki ja otettaisiin vuosi vapaata, elettäisiin hevon jeerassa, vailla kaikkia normimukavuuksia?
Entäs jos lähdettääisiinkin puoleksi vuodeksi Aasiaan?
Entäs jos opiskelisinkin uuden ammatin?
Entäs jos jäisinkin koti-isäksi?
Haaveet ovat mielen happea. Mutta uskalletaanko me haaveilla? Useinhan mieli sutii jotensakin näin:
“Mä haluaisin muuttaa ulkomaille, MUTTA KUN..”
“Mä haluaisin tehdä enemmän vähävaraisten hyväksi, MUTTA KUN..”
“Mä tiedän että oon ihan finaalissa ja tarviin sairauslomaa, MUTTA KUN..”
“En mä haluais tehdä iltaisin kotona töitä, MUTTA KUN.."
Rasittavan usein jään itse kiinni Mutta kun -ajattelusta. Joten varsinaisesti ei ole tarkoitus osoitella.
Meillä kaikilla on haaveita tai toiveita vaikkapa oman työn suhteen. Joku uupuu työtaakan alle ja toivoisi työmäärän vähennystä tai apua. Toinen on pitkään tahkonnut samaa hommaa joka ei enää palkitse ja kaipaa vaihtelua.
Olisi toiveita paremmasta.
Mutta mikä meitä estää tekemästä sen, minkä itse voimme, jotta saavuttaisimme tuon paremman? Tai oikeammin kysymys kuuluu, että kuka. Kuka meitä estää?
Jos et sinä itse, niin kuka muu muka??
Usein on nimittäin niin, että haaveiden ja toiveiden tiellä olevat esteet ovat meille liian herkullisia. Joskus on kyse siitä, että oikeasti emme kertakaikkiaan HALUA muuttua tai toimia muutoksen eteen.
Pitäisi vähentää omaa työtaakkaa ja delegoida, mutta mistään en lopulta suostu luopumaan, koska vallantunne tai koska mitä jos en tunnekaan enää itseäni tärkeäksi…
Pitäisi jutella tiimivetäjälle, että voisin alkaa opetella muitakin työosuuksia, mutta kun ei kyllä jaksa just nyt alkaa opetella uutta.
Pitäisi käydä tiimiläisen kanssa keskustelu hänen alisuoriutumisestaan, mutta kun sähköpostissa on ainakin 13 vastaamatonta meiliä ja eihh!!, kyllä ne on katsottava nyt (ja niin esimerkin esimies jatkaa kauhealla kiireellä alisuoriutumista itse…).
Ja yhtä aikaa kotona:
Pitäisi olla enemmän lasten kanssa, mutta kun pakko lukea loppuun tämä juttu twitteristä, koska tämä mun TÄYTYY tietää.
Pitäisi pestä ikkunat, mutta kun just kohta ensi keväänä alkaa männyn siitepölykausi.
Pitäisi laihduttaa kaksi kiloa, mutta kun suklaa iltaisin sohvan mutkassa maistuu enemmän kuin salaatti ja jumppa.
Mikä haaste, saaste tai este sinulla on elämässäsi tällä hetkellä?
Miltä se tuntuu?
Mikä MUTTA KUN siihen liittyy? Mitä haluaisit saada tilalle?
Mitä ajattelit tehdä asialle jo tänään?
Esteesi ei ole ainutlaatuinen tai mahdoton, vaikka se tuntuukin siltä. Kun tajuat mielesi esteen, sinulla on ainutlaatuinen mahdollisuus muuttaa ajatus- ja toimintamallejasi.
Mahtava juttu on se, että välineet tavoitteiden saavuttamiseen löytyy omista vahvuuksistasi.
Päivi
P.S. Syksyllä 2006 olimme Thassoksen saarella lomalla silloin yksivuotiaan tyttömme kanssa. Lomapaikassa oli myös isovanhempipariskunta lastenlastensa kanssa. Rouva puhui minulle moneen kertaan altaan laidalla siitä, kuinka tärkeää on lapsi-vanhempi -suhteen lisäksi lapsi-isovanhempi -suhde. Hänen sanansa saapuivat JIT, koska olimme mieheni kassa juuri noihin aikoihin puhuneet siitä, miten harmillista on, että asumme Naantalissa ja kaikki muu suku asuu pohjoisessa. Että voivatko lapsemme ja sukulaisemme muodostaa tarpeeksi läheisiä suhteita noilla etäisyyksillä. Jossain horiatikin ja mythoksen käänteessä rouva kysyikin minulta, että saako teidän tyttö olla tarpeeksi isovanhempiensa kanssa. Vastasin jotenkin näin:
“Itse asiassa ei saa. Olemmekin tästä paljon puhuneet kotona. Itselleni aihe on erityisen merkittävä, koska koen, että minä en pienenä saanut olla tarpeeksi isovanhempieni ja serkkujeni kanssa. On me mietitty muuttoa lähemmäksi sukulaisia MUTTA KUN meillä on niin hyvät työpaikat Turussa ja elämä Naantalissa. Että eihän se oikeastaan mitenkään ole mahdollista.” Siihenpä rouva latasi elämää kokeneen ja jotain jo oppineen äänensävyllä ja naurahduksella (ja ah!, niin ihanalla Turun murteella):
"Nooo jos toi o tilanne, nii sit onkyl syytä kysyä onk prioriteetit aiiiva kohdallans."
Muutetiin tammikuussa 2007 Ouluun, lähemmäksi sukua ja perheitä. Ei ole kaduttanut. MUTTA KUN oli sitä, ettei uskaltanut edes kunnolla antaa itselle lupaa miettiä muuttamista, kun oli pelko jonkin niin tärkeän menettämisestä kuin mahtavat työpaikat. Tilalle tulikin jotain mikä on tärkeän lisäksi arvokasta.